Vallankumous ei tule telkkarista

”Vallankumous ei tuo feediisi kuvia Nalle Wahlroosista puhaltamassa sotatorveen.”

Nurja manifesti innoittaa nurjiin läppiin. Venetien Viljami & Dajaetana tuuttasi Nurjan rihmastoon musiikkia seuraavalla saattella:

”Kun Gil Scott-Heron levytti runonsa Revolution will not be televised 50 vuotta sitten, väritelevisio oli vasta vakiinnuttamassa asemaansa joka talon kotialttarina. Sen kelmeä valo välitti jumalten näytelmät ja näyt tavaroiden taikamaailmoista.

Vuosien saatossa alttaritaulu on kasvanut surround sound -viihdekeskukseksi pelikonsoleiden mukanaan tuomine virtuaalisine todellisuuksineen. Enää ei tarvitse tyytyä samaistumaan viihdeteollisuuden tuottaman jumalhahmon jännittävään elämään. Ruudut kulkevat taskuissakin kutsuen meitä esiintymään oman elämämme filmitähtinä, varajeesuksina ja vallankumouksellisina. 

Samaan aikaan Gil Scott-Heronin kutsuhuuto vallankumouksen puolesta on taantunut iskulauseeksi, jolla myydään t-paitoja ja Hollywood-viihdettä. Haluan puhaltaa siihen uutta eloa.

– Tyhjät tynnyrit kolisevat koviten, naurat. 

– Totta. Muuta omaa minulla ei olekaan kuin työttömän jätkän omatunto ja vapauden aave. 

Mustan talven päässä työmailla sairaaloissa, tehtaissa, päiväkodeissa ja kouluissa häämöttää työtaisteluiden kevät. Aikamme aurinkokuninkaat elävät palatseissaan satumaisen rikkauden keskellä. 

Mitä sinä teet? Vaihdat profiilikuvaan kehyksen?”

Vallankumous ei tule telkkarista

Nurja HC kiittää tekijöitä rihmaston ruokkimisesta!

Pilaa klassikko: Ahonlaidan havukka

”Lehdestä luin oli miehellä kuin
koivuinen halko se lemmen salko.” Popeda: John Holmes.

TEKSTI JA KUVA: EK

Santra sylkäisi lattialle. Ei hänellä ollut erityistä syytä, kunhan sylki vain. Korkeintaan yritti tartuttaa vanhaa kahvia kielivän happamanlöyhkän eritteensä sohvan alta esiin kierivän pölykoiran turkkiin.
– Mitä sinä… Muori! Et jumalauta syle kertookaan ennee minun lattialle tai lähet justiin! Siinä se kans yks havukka, yöt päivät limottaa lattioita… Ala pyihkiä ja äkkiä! Mänkö perille, rohjo, vartioi Rieti itse omin käsin suovalla kuuraamiaan lankkuja.
– E-elää-ä kehtoo, on jo ehtoo, yritti Santra pehmeästi, antoipa trikoisen yöpaitansakin hiljaksiin nousta sinisten verisuonten harvaan kirjomaa kalkkunanvalkoista reittä ylös. Niiden reisien väliin oli riemastuttavan moni pässi aikoinaan puskenut. Santra jatkoi sovittelevasti muistojensa lämpimästä:
– Lie tuota suurempiakkii murheita tässä mualimassa, vuan piruako nuita kaikkia märehtimmään. Ja toiseksseen, oon sylykennä ennennii. Mualla suap sylykee. Niin se sylyki muorikkii. Ja mummo se vasta onnii räkinä!
– Nyt-t herkii jo tuon viisastelus kansa, hermostui jo muuten niin hyväluontoinen Rietikin.
– Hyvä kait se sinun on kun et tarvvii siivota! Etkö yhttään älyä, että suap vielä pennuttii tuperkkelin. On siinä kans yks röhkö kun ei yhttään vähhee… Ota jo se paperi, hä!

– Kuuleppa Rieti… Aloitti Santra, nyt jo matriarkan kumea baritoni jyrähtäen. Eihän tässä voinut antaa hyvänkään miehen sentään ihan silmille hyppiä.
– Se se on sillä lailla, että minulla ei oo tuperkkelia ollunna, eikä tule. Sen verran oun riski ämmä. Vielä kuule sahhoon kymppituumasenki sen ku hujahtaa vuan, enkä niin muuton oo ihan tarmoton emäntä muutenkaan… Se se –
– Elä vuan tuas ala niitä juttuja! Elä kerta kaikkijaan elä yhttään vähhee! kalpeni Rieti.
– Ja pyihi nyt pois nuo sylyt, pyihi heti, yritti isäntä vielä käskeä, mutta ääni särkyi, kädet hakeutuivat essun helmaan ja loukatun kyyneleet kihosivat esiin. Niitä Rieti nyt esiliinansa kulmaan tuhersi.
Siinä hän nyt seisoi, pää riipuksissa, tuo tavallisesti niin topakka ja pirteä pikku isäntä. Perin surullinen oli näky, kun yleensä niin kovin herttainen siippa siinä ulisi, pettymyksestä ja nöyryytyksestä vapisten.
Ei ollut elämä saloilla miehelle hellä. Vielä kohosi ohut huojahteleva uikutus, aloitti korkealta ikään kuin varmistaakseen, että ilmaa riittää ennen maan tapaamista ja tuota mytkähdystä seuraavaa loukatun parahdusta lopunkin ilman puristuessa keuhkoista:
– Ettäs ilikeet! Sulle evväät tehen ja paskaset housus pesen. Uamusta iltaan suan juosta asioillas. Hammeet parsin ja nisut leivon. Hyvä etten heitä henkeenj’ jo tähän pyörityksseen! Siästäsit vähä ies… Vuan ei, suatan minä lähteekkii! Otan penskat mukkaan! Siinähän rävit sitte ja roiskuttelet, ympäri pirttiä, hirmu! Ja ikkään en tule takasin!

Jo alkoi Santrankin mieltä tummentaa moinen vuodatus. Sydänalassa puristi kurjasti ja kuuma kohosi kasvoille. Olihan jo ikävää kuulla miehen itkevän. Kauhea, mitä mouruamista se olikin! Mitenkä se noin suuttuikin, eihän hän pahalla… Vaan kun on niin herkkä, vanha Rieti rukka.
Mitä tuolle edes sanoisi, osaisi sopivasti sanansa asetella, parempi kun olen hiljaa, tuumaeli nainen.
Hieman Santran tuskaa kuitenkin hellitti tieto, että oli hän sentään yksi syrjäisen Suomenniemen rakastetuimpia hahmoja, josta pienet puutteet, sikäli kun niitä sellaisiksi voitiin edes katsoa, tekivät vain inhimillisemmän. Mitäpä sitten, jos Rieti helläpäisenä miesihmisenä joskus kiihottikin itsensä itkuun. Rakasti sekin häntä kuitenkin, ja kunnioitti.
Ja miksipä ei olisi kunnoittanut: Santra, vaikka olikin synkkä luonnoltaan ja joskus Rietin silmän välttäessä kupsehti, käpsehti kätkölleen kopeloimaan liiteristä valtion etikkakaupan aarteita, oli kuitenkin ytimeltään hyvä ihminen ja suorastaan ihmeellisen viisas nainen.
Santra oli nähnyt paljon vaivaa kuvitellen avaruusseikkailuja ja kestittäen ihka aitoja maisterispoikia. Atominkin se oli miettinyt, ja lentokalan. Ei mikään yhdentekevä akka siis. Kyllä sellaisen kanssa kelpasi salomailla selkosilla elellä.
– Missäs… Sulla sitä paperia, selvitteli Santra kurkkuaan, sydämellinen ihminen kun kuitenkin oli.
– En minä pirruuttaan. Enkä ennee, ikänänj’ en ennee tie uuestaan! Kuhan muistat vuan joka kerta muistuttoo.


Teksti mukailee katkelmaa Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

Kohtaaminen viharatikassa Nabokovin Läpinäkyväisiä mukaillen

TEKSTI JA KUVITUS: Madame Kivi

Tuossapa on huomautus jota tarvitsen. Hei, huomautus! Mutta oikeastaan en kuule. Jos empatiaa olisi olemassa, havainnollisena ja yksilöllisenä, jonakin sellaisena muotona, jonka paremmin voisi viharatikkassa nähdä, vihamielisyys ei ehkä olisi niin viettelevää: mutta raitiovaunussa tuo juuri laivasta maihin astunut nuorimies vaati osakseen kaiken huomion. Hei, huomautus! Kunpa empatia ja vihamielisyys löytäisivät tasapainon ja turhanpäiväiset huomautukset pysyisivät kiikkulaudan keskivaiheilla tarkastellen hiljaa etäältä milloin mitäkin raitiovaunun sattumuksia.

Se voisi olla hauskaa.

Mutta huomautukset eivät ole luonteeltaan sellaisia (sen parhaillaan tuo
joutsenkaulainen nuorimies käytöksellään osoitti); huomautukset ovat vittumaisuudesta valettuja kielikuvia, rehellisten ajatusten aaveita.

Hei, huomautus! Mitä nyt, älkää nyt minua tönikö, onhan kaulaani sentään käytetty köydenvedon välineenä, huusi nuorukainen. Minä en tohtisi häiritä tuota typerystä, jonka remmein köytetty hölmöläisten cowboy-hattu notkui kaulan jatkeena kuin hirttoköysi niin ikään. Hei, huomautus… (viimeisen kerran, hyvin heikolla äänellä). Vieressä seisova mies tönäisi hänen kaljakärryään ja se riitti nuorukaiselle (viimeisen kerran hän sylki suustaan jotain ja heittäytyi penkille mököttämään).

Yritin keskittyä aineelliseen olemiseeni, mikä ikinä seuraava pysäkki olikaan ja sen sijainti, jo pelkkä huomion kiinnittäminen tuohon nuorukaiseen saattoi johtaa siihen, että tahtomattani vajosin kaikkien huomautusten tosiseikkoihin. Kaltaisteni ajattelijoiden oli opeteltava vain hipomaan turhanpäiväisiä ihmiskontakteja, jotka nousivat sisään ja poistuivat ulos, säilyivät vain hetken ajan tasalla. Läpinäkyväisiä olentoja, joiden läpi joko empatia tai vihamielisyys hohtaa!

Ihmiset tuijottavat käsissään ihmisten tekemät esineet, sinänsä luonnottomat mutta sellaiset, joita ihminen kantaa mukanaan kuin päällystakkia nahkansa suojana. Tuo välittömän todellisuuden ohut kelmu peittää niin luonnollisen kuin valehdellunkin aineen pintaa, ja kasvattaa halua kiinnittyä hetkien päälle rikkomatta pintajännitteitä (ajattelette, veden kelmu rikkoutui jo tuon nuorukaisen vuoksi). Kaikki ajatukseni ovat pilalla. Mutta minäpä annan selityksen. Nuorukainen on vain kokematon ihmeentekijä, joka yllättäen havahtui, ettei kävellytkään vetten päällä vaan putosi syvälle tuijottavien kaljojensa seuraan ja tuolta syvyydestä huusi: hei, huomautus! Ikään kuin kaikki viisaus olisi kiteytettynä hänen havaintoihinsa.

Pysäkki ja sijainti, nuorukainen jääkööt, kerron lisää hetken kuluttua.

Uusi Suomi 2023

TEKSTI JA KUVITUS: Madame Kivi

Oli vuosi 2023 ja Suomen parlamentissa oli jo vuosia istunut sika nimeltä Goebbels. Hän nousi parlamenttiin työväen valaistumisen saattelemana. Ja niin kävi, että muutamien kommervenkkien jälkeen koko maa oli haltioitunut siasta. Kaikki alkoi sadannen vuosijuhlan jälkeisessä Suomessa, jolloin työväki heräsi täystyöllisyyden talkoisiin.

Ensitöikseen sika-Goebbels ajoi tasavallan laiskat ja työttömät eläimet häkkeihinsä, joiden rajat hän piirsi laeilla ilmaan. Minne tahansa työttömät eläimet katsoivat, he näkivät vain kalterit, ja niiden sisällä he tunsivat olevansa pikkurikollisia. Eläimet saivat tehtäväkseen siivota itse omat häkkinsä ja työkaluiksi sika-Goebbels antoi muoviset lapiot. Häkkiin joutui myös onneton pahkasika-Matti, joka oli jo pitkään sikaillut valtakunnassa työttömänä. Nyt Matti lapioi paskaansa karsinaansa puhtaaksi ja katsoi, kuinka sika-Goebbels itse vain nojaili kultaiseen lapioon.

Sika-Goebbels oli siinä määrin harvinainen elollinen, ettei eläinten vapaa luonto merkinnyt hänelle mitään. Jos eläin oli vapaamielinen ja laiska, se oli sian uuteen Suomeen kelvoton. Sika-Goebbelsilla oli kuitenkin heikkous. Hän oli turhamainen ja rakasti muotokuvaansa liikaa. Kun sika-Goebbels näki häkissä viruvan pahkasika-Matin, häneen iski sikamainen turhamaisuus. Matti kun sattui muistuttamaan hyvin paljon sikaa. Hän oli kasvoiltaan kuin kaksoisveli sika-Goebbelsille, joten sika päästi Matin vapaaksi. Hän rakasti katsella Mattia, joka oli kuin muotokuva hänestä itsestään, ja siksi sika-Goebbels palkkasi Matin hovipojakseen parlamenttiin. 

Maailma pahkasika-Matin ympärillä muuttui nopeasti, eikä Matti tiennyt mitä vapaudella tehdä. Hän ei viihtynyt parlamentin ahtaissa karsinoissa vaan päätti paeta. Mennessään Matti ryösti sika-Goebbelsin kultaisen lapion, jottei sika nojailisi siihen enää. Matti tiesi, että sika-Goebbels oli tehnyt täystyöllisyystalkoista poliittisen liturgiansa kärkihankkeen, jota hän kutsui koko eläinkunnan innovaatioksi, mutta ilman tuota lapiota sika-Goebbels ei voinut käynnistää talkoita. Mattia nauratti, sillä nyt sika joutuisi luomaan poliittisen liturgiansa kokonaan uusiksi.

Kun sika-Goebbels huomasi lapion kadonneen, hän uhosi, että pian kaikki työläiset tuntisivat eläimennahoissaan kestävyysvajeen lukemattomat pistot. Sika ärjyi, puhkui ja puhisi, ja puhinallaan saisi pian koko Suomen uskomaan, että mitä tahansa sika sanoikaan, se olisi hyväksi työläisten hyvinvoinnille. Koko suomalainen eläinkunta kumartaisi pian tuota sikaa ja väkijuomiensa lomassa nostaisivat maljaa uudelle innovaatiolle, aktiivimallille, jonka avulla sika-Goebbels uhosi tästä edes hallita tasavaltaa.

Sillä välin, kun sian viha yltyi, pahkasika-Matti oli kultaisen lapion kanssa jo kaukana. Lapio kainalossaan hän myhäili tyytyväisenä ja suunnisti parlamentin viereiseen juottolaan, jossa tiettävästi kaikki siat kokoontuivat. Matti halusi maistaa sikojen vapautta ja hänen onnekseen juottola oli laulujuottola. Suuret ja pienet juopuneet parlamentin siat lauloivat yhteen ääneen porsaita äidin oomme kaikki, kaikki. Maljat hytkyivät ja pahkasika-Matti heilutti kultaista lapiota onnekkaana: hän tunsi viimein kuuluvansa joukkoon.  

Pian kokematon pahkasika humaltui väkijuomasta. Viereen istui kaksi rehevää emakkoa ja Matti alkoi käyttäytyä kuin porsas. Matti ei sietänyt emakkoja, sillä hänestä ne haisivat pahalle. Matti oivalsi, etteivät valtakunnan kaikki eläimet olleet hänen mieleensä ja hän löysi näkökentästään virheen. Osa eläimistä oli erilaisia kuin toiset, ja siksi emakot täytyi lähettää pois. Emakoilla ei ollut enää oikeutta kansoittaa juottolaa, sillä sukupuolella ja rodulla oli yllättäen alkanut olla Matille merkitystä. Olivathan emakot vain tavan maalaissikoja, eivät lainkaan villejä ja vapaita pahkasikoja kuten hän itse. Kaikki pullukat, liian vaaleanpunaiset ja väärällä aksentilla röhkivät siat eivät yllättäen olleet humaltuneelle Matille kelvollisia. Hänestä oli tullut hyvin armoton ja hän passitti kaikki emakot juottolasta tiehensä. 

Juottolan televisio näytti parlamentin tiedotteita. Sika-Goebbels pauhasi ruudulla, kuinka hänen tasavallassaan oli laiskoja eläimiä, jotka nojailivat muovisiin lapioihinsa eivätkä siten olleet tarpeeksi kilpailukykyisiä. Sika näki, kuinka vallankahvaan oli tullut lommo hänen menetettyään kultaisen lapionsa. Siispä hän päätti kuin ohimennen lamauttaa laiskuuden ja kaiken köyhyyden. Televisiossa sika julisti leipäjonot laittomiksi, ja pian sika julisti laittomaksi jopa kerjäämisen ja muut eläinten ruokinnan sosiaaliavustukset. Siinä sivussa sika-Goebbels päätti, jotta eläimet tasavallassa olisivat tarpeeksi kilpailukykyisiä, täytyi kaikista eläimistä tehdä koneita. Siispä tasavallan kaikkiin eläimiin sika halusi tästä edes asentaa koneen osia. Tehtaissa työskentelevät eläimet saisivat uudet koneälyn käpälät, jaloillaan töitä tekevät eläimet saisivat uudet koneälyn kaviot ja sorkat, ja ne eläimet, jotka tekivät töitä aivoillaan, heidän mielensä Goebbels ohjelmoisi pian uudelleen. Koneistamalla kaikki valtakunnan kaviot, tassut ja sorkat sika aikoi tarkkailla heidän eläimellistä tehokkuuttaan uusina tasavallan koneen osina. Ja niin sika julisti, kuinka uusi Suomi puuskuttaisi pian nousujohteisesti eteenpäin aktiivimallin avulla kuin lihapeitteinen luotijuna. 

Väkijuomiensa lomassa pahkasialla oli aikaa pohtia elämää. Siinä hän pian oivalsi, etteipä ollut tiennyt pahkasika-Matti, kuinka sian luontoa ei voinut voittaa. Kuullessaan sika-Goebbelsin uhkaukset aktiivimallista, Matti röhki niin, että suusta valui vaahtoa kuin oluen kermaa. Kaikki juottolan siat katsoivat häntä kummaksuen. Matti oli kertaheitolla ymmärtänyt, että varastamalla kultaisen lapion, hän oli käynnistänyt helvetin koneet. Aktiivimallin vuoksi hänkään ei olisi vapaa. Hän oli vain tavallinen työläissika eikä siksi oikeasti kuulunut juottolan muiden sikojen joukkoon. Pahkasika-Matin sydän särkyi ja hän huusi emakkoja palaamaan, mutta emakot eivät enää kuulleet häntä.

Matti lyhistyi juottolan pöytään, ja toivoi, ettei karenssi koskaan saavuttaisi häntä.

Tämä faabeli opettaa, etteivät työt lopu vaikka varastaisi lapion.

Ansioluettelo

Puna-ailakki vai rikkaruoho, kas siinäpä vasta pulma. (Pohjois-Savo, 2016)

TEKSTI JA KUVA: EK

Selvisi huutolaispoikana. Ei tappanut ketään. Petasi joka aamu sängyn. Silitti kulkukoiraa. Kutoi sadatkahdeksatkymmenetkahdeksat sukat. Vei naapurille kalan. Ympäristöstä huolimatta kasvoi täyspäiseksi. Lajitteli aina roskat. Ei heittänyt yhtäkään maahan. Ajatteli hyönteisiä. Eli uudestaan läpi traumansa ettei jakaisi niitä auliisti eteenpäin. Poistui paikalta silloin, kun teki mieli lyödä ja myös, kun teki mieli lyödä sanoilla. Muisti merkkipäivät.

Keitti joka aamu kahvit kaikille. Teki paljon hyviä asioita, joita ei voi mainita tässä, koska verottajallekaan ei mainittu. Tiskasi huolellisesti. Tiesi nimet sienille ja linnuille. Ei muistanut, mitä opportunismi tarkoittaa. Ei pitänyt lapsia tyhminä. Ei jaksanut tuomaroida, paitsi vapaaehtoisena junnujen peleissä. Ei tukkinut naamaansa kaikkialle. Puhui enimmäkseen totta.

Ei jaksanut tapella perinnöstä. Antoi kukkienhoito-ohjeita. Kertoi myös marjapaikasta. Poliisille ja virkamiehille ei kertonut mitään. Heitti vitosen kun kysyttiin. Ei kysynyt käyttötarkoitusta. Tarjosi tuopin. Avasi suunsa, kun kaikki muut vaikenivat. Ei pitänyt tiliä virheistä. Vei ovelle asti, vaikka vitutti. Ei vienyt, jos vitutti liikaa. Piti suurimman osan hyvistä neuvoista omana tietonaan. Kertoi vain kysyttäessä, eikä aina silloinkaan. Tiesi paljon, mutta ennen kaikkea sen, ettei tiedä.

Kysyi, onko joku hätänä. Muisti, että on ihminen ja että kaikki muutkin ovat. Yritti antaa anteeksi itselleen ja muille tämän onnettomuuden. Hymyili vihaisille vauvoille ja niille, joille kukaan ei hymyile. Piti väsyneiden puolia, koska muisti, että väsyi itsekin välillä. Imuroi pyytämättä. Ei sanonut pahaa sanaa, jos ei löytynyt hyvääkään. Puhui puille. Ajatteli enemmän kissoja kuin omaisuutta. Järjesti liiterin. Rakasti ihmisiä, jotka eivät koskaan nähneet häntä eikä hän heitä koskaan enää.

Pysähtyi kadulla. Tuli toimeen vähällä. Osasi antaa olla. Perunoita nostaessaan yritti varoa lyömästä matoja päähän. Piti sen, minkä lupasi. Ymmärsi olla lupaamatta paljoakaan. Ei tuominnut, vaikka ja koska ei ymmärtänyt. Piti huolen lähinnä omista asioistaan. Ei luullut olevansa valmis. Oli aina ajoissa. Kuunteli loppuun asti. Taaplasi esteettisellä ja järjestelmällisellä tavalla. Yleensä ajatteli ennen kuin avasi suunsa.

Tahtoi enemmän hyvää kuin pahaa. Osasi veistää veneen ja lipaston. Oli rakentanut talon. Oli kasvattanut ihmisen. Ei tiuskinut myyjälle. Paikkasi farkunpersuukset ja parsi villasukat. Rakasti ja pyyhki räkänokkia. Meni eläkkeellä kotitalouskurssille. Raappasi auton ikkunat valmiiksi toiselle ja löi lämppäriin. Vei ampiaisen ulos lasissa. Ei haukkunut surkeaa vävyä. Tiesi, ettei tiedä paljoakaan ja oli siksi utelias oppimaan.

Kirjoitetaan: Auttavat ATK-taidot.

TIEDOTE: Sinne katosivat työläiskirjailijat

Luontainen lavaesiintyjä. (Helsinki 2017)

TEKSTI: EK, KUVA: Madame Kivi

Minne katosivat työläiskirjailijat, kysyttiin Ylen mainiossa jutussa. Se onkin hyvä kysymys.

Vastaus 1: Eivät minnekään. Jutussa mainittiinkin jo Ossi Nyman. Mutta miksei vaikkapa Hanna Haurua tituleerata työläiskirjailijaksi? Sillä jos jossain luokka ja periferia niin sanotusti tulevat iholle, niin Utopia eli erään kylän tarina -romaanissa.

Vastaus 2: Sinne minne muutkin työläiset. Hukkuivat töihin tai työttömyyteen siellä, missä rimpuillaan rakenteellisista, ylisukupolvisista traumoista eroon yhteiskunnan läpsytellessä litsareita naamaan ja höhötellessä päälle.

Useimmilla potentiaalisilla niin sanotuilla työläiskirjailijoilla ole aikaa, voimia eikä riittävää itsetuntoakaan ”etsiä omaa ääntään” tai ”kehittyä taiteilijana”. Rahaakaan ei ole. Tässä kohti moni etuoikeutettu tuhahtaa, että miten niin rahaa. Heistä on kiusallista puhua rahasta, sillä se johtaa kiusalliseen puheeseen luokasta (ja siksi he yrittävät johtaa keskustelun edelleen moraaliin). Mikä nyt rahasta kiinni olisi?

Ei kaikki olekaan. Potentiaalinen työväenkirjailija pähkäilee myös, miten luoda verkostoja, jos jo oma kieli, puhetapa, tapa olla ja kantaa itsensä häiritsevät keskiluokkaiseen normistoon tottunutta. Keskiluokan arvostamien tapojen (eikä nyt puhuta niin sanotuista käytöstavoista) opettelu käy työstä ja vie aikaa. Ne on opeteltava, jos meinaa olla vakavastiotettava, eikä muunlainen ihminen saa ääntään kuuluviin. Parempi opetella jauhamaan paskaa niissä kissanristiäisissä ja liioittelemaan tekemisiään.

Ja jos kaikkien luonnonlakien vastaisesti joku niin sanottu kirjailija niin sanotusta työväenluokasta nämä esteet ylittääkin, on loppuvastuksena ja portinvartijana vielä keskiluokkainen kustantaja, jolla on keskiluokkainen maku ja jota sykähdyttävät keskiluokkaisten ihmiset ongelmat.

Ja se on inhimillistä, mutta miten vaihtoehtoiset todellisuudet tulevat koskaan ilmi, jos nähdyksi tuleminen edellyttää vallitsevien totuuksien edes jonkinasteista hyväksymistä ja jakamista?

Vastaus 3: Siis minne katosivat ketkä? Yleensä työläiskirjailijalla tarkoitetaan kirjailijaa, joka kirjoittaa työväenluokasta, joskus myös kirjailijaa, jota työväenluokka lukee. Meille se tarkoittaa ensisijaisesti kirjailijaa, joka tulee työväenluokasta. Näin ollen hyvin moni kirjailija itse asiassa on työläiskirjailija, vaikkei alleviivatusti.

Useimmille työläiskirjailija on jokin fetisistinen ihannekuva kultivoituneesta, valkoisesta, karskin syvällisestä heteromiehestä, joka on kirvesmies tai tehdastyöläinen. Eikä siinä mitään, onhan Suomessa todella ollut erinomaisia tähän stereotypiaan sopineita kirjailijoita ja hahmoja (terv. nimim. Rakastamme Lauri Viitaa).

Mutta mitä tekijyyksiä ja millaisia maailmoja on tämän kuvan ulkopuolella, silti ”työläiskirjallisuuden” sisäpuolella? Keskiluokkaisen naisen ääni kuuluu kirjallisuudessa ihan hyvin, aika ajoin kuuluu työväenluokkaisen miehenkin. Mutta millainen on ei-miehinen prolen tai prekaarin ääni? Lähihoitajaromaani anyone?

Työväenluokasta puhuminen on raskasta myös ja etenkin siihen kuuluville, sillä vaikka luokasta on pakko puhua, siihen liittyy väistämättä myös traumoja ja niin raskaita ulkoa asetettuja arvolatauksia, että niiden alle musertuu. Työväestä sanana ja identiteettinä käydään kovaa kamppailua: johan sen kertoo, että ”meillä” on oikeistolainen ”työväen presidentti”. Kuka siis edes haluaa sanoa olevansa työväenkirjailija? Jo termi kuulostaa pölyiseltä ja kantaa mukanaan pelottavaa edustuksellisuuden elementtiä. Meille määritelmäksi tässä riittää: ne loput, jotka eivät ole keskiluokkaa. Keskiluokka on se, joka on turvassa ja siksi vielä uskoo yhteiskuntaan ja jakaa sen ihanteet. Työväenluokka ei ole turvassa eikä usko, miksi uskoisi.

Työväenluokkaa on jokainen, joka ei oikein kuulu keskiluokkaan, vaikka jokin yksittäinen rasti ruutuun osuisikin. Työväenluokka ei ole mikään yksittäinen maku, elämäntapa eikä ideologia. Aikojen alusta asti on osa työväenluokasta halunnut erottaa itsensä ”ryysyköyhälistöstä” ja korostaa kunnollisuuttaan, koska ei ole muutakaan millä mällätä. Mutta ei moraalilla ole luokan kanssa muuta tekemistä kuin se, että jos on tarpeeksi rahaa, on varaa olla moraalinen, mutta jos on liikaa rahaa, on mahdotonta olla moraalinen.

”Ja faija opetti jo muksusta: moraali on rikkaiden luksusta.”

(Heikki Kuula: Sun nimi on Kuula, Blacksuami)

Luokka määrittyy etenkin epävarmuuden kautta: jos jakkaran yksikin jalka hajoaa alta (menee vaikka työpaikka tai terveys, kenellä nyt sellaiset vielä on), se syöksee koko hauraansitkeän rakennelman tuhoon. Se on taustojen, nykytilanteen ja tulevaisuushorisontin summa. Sillä ei ole yhtä ainoaa oikeaa puhdaspiirteistä edustajaa. Työväenluokka on kaikkea muuta kuin yhtenäinen.

Keskiluokka haluaa nähdä työväenluokan huonon maun ja rikollisuuden kautta, nykyisin myös rasismin. Työväenluokka onkin rasistista, mutta niin on keski- ja yläluokkakin. Rasismia on kaikkialla, toiset vain piilottavat sen paremmin.  Samoin luokan palauttaminen vain päihde-, väkivalta- tai mielenterveysongelmiin on yksiselitteisen halpaa, vaikka nämä ongelmat ovatkin työväenluokalle kohtalokkaampia kuin muille. Ne tarkoittavat hyvin eri asioita työväenluokalle kuin muille. Ne leimaavat työväenluokkaa hyvin eri tavoin kuin muita ja tällä on aivan konkreettisia seurauksia.

Duunariudella fiilistelevä keskiluokka (skumppavasemmisto) ja muutamat oman elämänsä maolaiset puolestaan haluavat nähdä työväenluokan yhtenä jähmeänä monoliittina, mutta jonkinlaisen aitouden ja moraalisen puhtauden kautta – toki niin, että he määrittelevät nämä termit itse. He haluavat nähdä ihanteen, muovailevat figuurin, jota tarvitsevat johonkin, mutta jolta samalla riistävät äänen. Heille sopii kunnollinen työläinen niin kauan kuin tämä on heidän kanssaan samaa mieltä.

Sitten ovat vielä ne jantelaiset, jotka haluavat lyödä jokaisen vähänkin kohoavan pään takaisin maan tomuun. He lyövät paradoksilla: Jos olet päätynyt kirjoittamaan julkisesti, olet jo saavuttanut tiettyjä etuja, olet muuttunut, et ole enää uskottava edustaja. Ja totta se onkin, vaikka Suomessa kirjoittamalla pikemminkin köyhtyy kuin rikastuu. Mutta senkö vuoksi pitäisi jättää kirjoittamatta? Todeta vain, että olisin kyllä uskottava kirjoittaja, jos siis kirjoittaisin.

Tämän nakertavan ristiriidan ja luokkakodittomuuden tunnistavat tutkitustikin myös monet akateemisen koulutuksen hankkineet, joilla on työväenluokkainen tai agraari tausta. Agraari siksi, että luokka ja (ainakin itäinen ja pohjoinen) maaseutu kietoutuvat suomalaisessa verrattain myöhään kaupungistuneessa yhteiskunnassa monin tavoin toisiinsa. Periferia ja lähiö ovat usein henkisesti lähempänä toisiaan kuin lähiö ja keskusta.

Paradoksilla lyömistä harrastavat kaikkien yhteiskuntaluokkien ne ihmiset, joiden stereotypioita kivuliaasti murskataan. Kirjoittaja, joka yrittää nousta jostain sellaisesta kuin työväenluokka, saa varmasti tuta taustansa spleinausta ihmisiltä, jotka eivät tiedä siitä mitään. Ilmiö on suorastaan väkivaltainen. Vastaavaa kokevat luultavasti myös rodullistetut sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, kun etuoikeutetut ihmiset heidän oman viiteryhmänsä ulkopuolelta tulevat kertomaan, mikä henkilön sukupuoli on tai miten rodullistaminen ei ole voinut vaikuttaa mitenkään tämän elämään. Sukulaisilmiöstä on kysymys myös, kun jonkun Imagen sedän on vaikea antaa Koko Hubaralle tämän menestystä anteeksi.

Sitten on vielä muuan rakenteellinen seikka, jonka merkitystä ei voi väheksyä: keskiluokka, jonka näpeissä kirjallisuuskin pitkälti on, rakastaa ”tulin helvetistä ja selvisin” -tarinoita. Se rakastaa tarinoita, joissa joku prole kertoo vaikkapa hirveästä kodistaan ja kauheista vanhemmistaan, mutta tulee lopulta keskiluokan pelastamaksi, hyväksytyksi osaksi sitä. Se rakastaa uhreja, jotka voi pelastaa luokkataustaltaan, kokemuksiltaan, perheeltään, elämältään. Onnistunut luokkanousu (jo sen määritteleminen onnistumiseksi) ei mitenkään vaaranna keskiluokan maailmankuvaa, päinvastoin. Se edellyttää myös, että ihminen suostuu uhrin rooliin ja ikään kuin kääntää selkänsä  juurilleen, siirtää lojaliteettinsa keskiluokkaan. Tässä tarinassa keskiluokalla on tärkeä rooli: he ymmärtävät uhria ja auttavat tätä, koska he ovat niin avarakatseisia, inhimillisiä ja suvaitsevaisia, siis niin hyviä ihmisiä.

”Sää et muuta näe kuin sen minkä silmilläsi ja se on liian vähän. Sää et sitä huomaa että keskiluokka on tehnyt hyvyydestä hyveen. Niiden normeihin kuuluu hyvyys niin että se on jo pahe. Ne on saatanan vaarallisia kun ne on niin hyviä.” (Arto Salminen: Varasto)

On tärkeää, että tarinoita ei tarvitse kaunistella. Jos tiedät, että tarina pitäisi kertoa ihmiselle, jonka maailmankuva perustuu sille, että hän on niin hyvä (moraalinen, ahkera, tervehenkinen jne.) ihminen, että kaikki muut (jotka eivät siis ole valinneet olla yhtä hyviä) ovat hänelle oikeastaan velkaa tästä hyvyydestään, niin helposti jää kertomatta.

Tai sitten vain kerrot sellaisen version, että säilytät hahmojesi ihmisarvon myös keskiluokkaisilla mittareilla mitattuna. Tarinoita kaunistellaan, koska työväenluokan tarinat helposti luetaan ilmaisuina siihen kuuluvien pahuudesta, huonoudesta ja täydellisestä epäonnistumisesta ihmisinä. Sitten nämä ominaisuudet vielä palautetaan luokkaan.

Keskiluokan kertomukset ovat (sen itsensä mielestä) tietenkin yleisinhimillisiä ja kertovat ikuisista aiheista. Työläiskirja, joka ei hiero luokan kurjuutta naamaan, on keskiluokalle ihan vain kirja. Tämä voi olla yksi syy sille, miksi keskiluokka ei edes tunnista työväenkirjallisuutta, vaikka se paukuttaisi sitä romaanilla päähän.

Keskiluokan kuvaukset elämästään luetaan kuvauksina ihmisestä ja ihmisyydestä yleisesti, ei koskaan luokkakuvauksina. Prolekirjailijan kertomus taas luetaan helpommin kuvauksena luokkaeroista, koska se eroaa keskiluokasta. Puhutaan inhorealismista, vaikka se olisi ihan vain realismia. Puhutaan yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta, ikään kuin keskiluokkainen kirjallisuus olisi yhteiskunnallisesti jotenkin neutraalia kirjallisuutta.

X X X

Me emme halua tulla pelastetuiksi valheelliseen helpotukseen. Me emme halua pelastaa ketään. Me emme ymmärrä ketään ylhäältä päin, emmekä ketään muutenkaan.

Me emme ole ”työväenluokka”, mutta kokemuksemme ja totuutemme siitä ovat aivan yhtä tosia kuin kaikkien muidenkin siitä edes toisella jalallaan ponnistavien tai siihen kompastuneiden.

Me emme edusta ketään. Varsinkaan me emme ole mikään kansakunnan omatunto. Kansakunta kehittäköön itse omantuntonsa, älköön ulkoistako tätä valko-kirjo-ekopesutehtävää meille eikä muillekaan.

Huuhtelemme iholtamme limaiset leimausyritykset ja katkeranlöyhkät vaientamisyritykset. Kengimme säpäleiksi ne laatikot, joihin meitä yritetään kaikessa hiljaisuudessa sulloa.

Mutta koskaan enää me emme alistu selittelemään, alennu puolustelemaan elämäämme tarinoitamme hahmojamme, emme suostu maskoteiksi, emme kuuntele paskapuhetta.

Kuuntelemme Maximum Rocknroll Radiota.

Nurjan kymmenen käskyä

Ihana nainen pölli huulessa. (Kruunuvuorenranta 2013)

TEKSTI: NURJA, KUVA: EK

  1. Sinulla ei saa olla muita jumalia kuin se, joka vie orjuudesta pois.
  2. Älä ota käskyjä ihmisiltä, älä kuvia kumarra.
  3. Pyhitä hiljaisuus ja hämärä.
  4. Kunnioita elonkehää.
  5. Älä tapa.
  6. Älä revi juuria.
  7. Älä varasta muiden kokemuksia, identiteettiä, tarinoita.
  8. Anna valmiin palaa.
  9. Älä tavoittele mitään, mitä kuuluisi tavoitella.
  10. Varjossa naura, varjosta kuiskaa: ei ikinä enää, ei koskaan.

TIEDOTE: Me räjäytimme sen pankin

Ihan vain jos et tiennyt. (Kruunuvuorenranta 2013)

TEKSTI JA KUVA: EK

Hälventääkseen huhujen hähmäistä huntua Nurja Hardcore Literature (NHCL) – Lupa tappaa  on päättänyt tiedottaa toimistaan Suomen ainoana radikaalina kirjailijaseurana.

Hämmennystä on herättänyt erityisesti, että NHCL on ilmoittanut useissa sosiaalisen median kanavissa aikovansa ”räjäyttää ihan vittu kaiken”.

– Mehän perustettiin tämä siis Jean ’Sibbe’ Sibeliuksen syntymäpäivänä, mikä ei mitenkään voi olla sattumaa, vaan tarkoittaa tietenkin, että olemme aivan vakavissamme pelastamassa sinivalkoista daide kulttuuriamme tässä. Nämä räjäyttelyt ja tämmöiset, niin kai nyt jokainen ymmärtää, että metafora, pyörittelee X silmiään.

– Niin ja tämähän on sitten enempi tämmöstä bluffia viranomaisen suuntaan, että kielikuvia schmielikuvia. Kyllähän nyt jokainen arjessa ymmärtää, että kun huumeita kuljetetaan […] tai […] tai niin edespäin, niin kyllähän siihen vähän muutakin liittyy kuin trooppeja, Z jyrähtää.

– Siinä sivussa aiotaan kuitenkin toistaa tämä suomalaisen kirjallisuuden jäntevä, öh, jänne, niin kuin kasataan näitä aivan päällimmäisiä ikään kuin kirsikoita Kastehelmi-kippoon, tai kultajyviä mäskiastiaan, siitä sitten keitellään, jähytellään ja sitä tehden, X toteaa kryptisesti.

Sidenote: Onko tässä nyt jotain vitun järkeä sitten häh?


– Käytännössä tämä tarkoittaa siis, että ensin kirjoitamme kiusallisen veijariromaanin nuoruusvuosiemme ryyppyreissuista ja kuusi jatko-osaa, tästä on painettu jo kalsareitakin ja isänpäivänä voi esimerkiksi hankkia lahjaksi sellaiset, ”olin siellä minäkin” ja kirjan nimi. Siis voi hankkia vaikka jonkun toisen isälle, ei ole pakko olla oma eikä varmaan olekaan, kun on liian vanha. Sitten kokoamme 20-osaisen dokumentaarisen sarjan lapsuutemme maisemista, eikä päivääkään vaihdeta pois.

NHCL:n mukaan luvassa ovat myös kirjat työssäkäynnistä, työttömyydestä, miesmuusista, sekoilusta ympäri Eurooppaa Amerikkoja Siperiaa Karibiaa Kaakkois-Aasiaa, vuokra-asumisesta, vanhoista autoista, vaipanvaihdosta, eränkäynnistä, mellakoinnista, hevosista sekä joulukorttien kirjoittamisesta kaikille sukulaisille ja ystäville. Kaikki on tietenkin silkkaa fiktiota, koska meillä on niin hyvä mielikuvitus, autofiktio tuli ja meni, niin kuuluu sanoa kirjat nyt vain ovat semmoisia. Niin ja siinä kohutussa esikoisromaanissa etsitään itseä ja ollaan ihan tosi originaaleja.

– Kunnes lopulta otamme ylevän jumalposition, josta osoittelemme ihmisiä sormella ja nauramme heille, Z listaa.

– Sit täs on vielä tämmönen rajateema. Niinku rajaseutu, rajatapaus, rajanveto, hiusraja, ikäraja, itäraja, rajatarkastus, vesiraja, rajatila, Rajamäen rykmentti… Raja on tullut vastaan, raja jota ei ylitetä, raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä,  rautaa rajoille, rajat kiinni, rajat auki, hauki, tsauki tauki. Sit kelasin tehä kans sellasen ”rajan takaa” -jutskan, niinku et jotenki typerillä tavoilla kuolleet ihmiset puhuu siinä. Vähä niinku Kuolet vain kahdesti -jatko-osa, X kertoo.

NHCL korostaa ja alleviivaa, että epäkoherenteista ja huojuvista sitaateistaan huolimatta sen linja on kuitenkin selkeä ja toteutettavissa nykyisen budjetin rajoissa. Seuran olemassaolon ydintarkoituksena on juoda korpin verta, tutkia psilosybiinin vaikutuksia ja järjestää hillittömiä orgioita.

– Veriorgioita, Z tarkentaa.

NHCL haluaa myös huomauttaa, ettei heillä itse asiassa ole yleisölle mitään tarjottavaa.

– Emme odota yleisön arvioita emmekä reaktioita, koska meille eikä meillä edes ole mitään yleisöä, katso nyt vaikka. On vain subjekteja, tee vittu ite! Jos odotatte meidän tasaiseen tahtiin piristävän päiväänne saamalla aikaan positiivisia ja kohottavia tuntemuksia, joiden johdosta voitte kenties ”likettää” meitä tai ”jakaa” osoittaksenne kehittynyttä makuanne ja moraalista ylemmyyttänne, niin voitte hajaantua. Täällä ei ole mitään nähtävää, X summaa.

NHCL:n mukaan mikään heidän tekemisistään internetiin päätyvä kranaatinsirpale ei ole hiottu suoritus eikä tarkkaan ottaen suoritus ensinkään. NHCL kertoo vastustavansa suorittamista ja puolustavansa sukeltamista. Suomen ainoa radikaali kirjailijaseura kertoo etsivänsä liittolaisia tutkimusmatkalle, ”ei realityraatia”.

Lopuksi NHCL lähettää vielä terveisensä viranomaisille, poliitikoille ja ihmisille, jotka tekevät uutisia säästääkseen näitä ajattelun vaivalta.

– Ihan vaan vastaisuuden varalle, että kyllä, me räjäytimme sen pankin.

Nurja manifesti


Pää pilvissä, perse homeessa. (Kruunuvuorenranta 2013)

TEKSTI JA KUVA: EK

Ensin on oltava pimeää.

Ihmisen kapitalismi on tuhoamassa ihmisen. Ihmisen ratkaisu on irtikytkeä kulttuurinsa sen materiaalisista edellytyksistä. Laittaa pää pensaaseen, siirtyä elämään kuvitelmissaan, kuvitella elävänsä, sulautua keinoälyyn, henkäistä viimeisen kerran.

Kulttuuri-ihmisen ratkaisu on sama. Se on polttanut kulttuurista sisällön ja leikannut (steriilillä kirurginveitsellä kliinisessä ympäristössä) irti taiteen, tiputtanut tuottamattomana kylmään kaarimaljaan. Meidän tehtävämme on liittää se väkivaltaisesti takaisin.

Kaikki on leikkaussalin valossa, kaikki on julkista, kaikki on esillä.

Mitään ei ole jäljellä.

Ruumis ilman päätä on kuollut, me herätämme henkiin uuden Frankensteinin Kaunottaren.

Tämä on manifesti seuraajien toivossa lausuttuja latteuksia vastaan.
Manifesti tekemisen esittämistä ja siitä puhumista vastaan.
Taiteen ja intohimon kapitalisoitumista vastaan.
Keskinkertaisuuden jakamista vastaan.

Tämä on manifesti konseptointia, pitchausta, verkostoitumista, toisten katseen kautta elämistä, itsensä uudelleen keksimistä, uusia parhaita versioita, itsestäänselvyyksiä, typistämistä, tuotteistamista, (itsestään ja toisista kauemmas) etenemistä, vaarattomuutta ja varjoteatteria vastaan.

Pro henki anti brändi
pro konkretia anti lässyting
pro rihmasto anti establishment
dulce et decorum est pro ars mori!

Tämä on manifesti kiillottamista vastaan, raaputtamisen puolesta. Syvältä kaivamisen, raastamisen, raatelun, silppuamisen, pistämisen, puhkomisen, möyhentämisen, jauhamisen, raapimisen, nielemisen, puremisen, viiltämisen, repimisen, kynsimisen ja metamorfoosin puolesta.

Tämä on teurastus.

Tämä on manifesti varkautta vastaan. Manifesti nimien, identiteettien, kokemusten ja elämien varastamista vastaan; niiden itseensä ansiotta liittämistä vastaan; manifesti varkaita vastaan.

Kuolema varkaille!
Eläköön syvä elämä! Eläköön kuolema!

Uudet versot kypsyvät kosteassa hämärässä, juhlat jatkuvat pimeässä.

Tämä on manifesti hien, ajattelun ja elonkehän puolesta.

Tämä on manifesti symboleissa elämistä vastaan, tyhjän jakamista vastaan. Tämä on hevosenleikki elämällä, lyhyt nauru ja sitten hiljaisuus, hänen majesteettinsa Kuoleman ihohuokosiin imeytymistä, syvemmälle porautumisen kerrosten kuorimisen loputon orgia

kautta multaa lävistävien juurikarvojen

Kohti väistämätöntä!