TIEDOTE: Sinne katosivat työläiskirjailijat

Luontainen lavaesiintyjä. (Helsinki 2017)

TEKSTI: EK, KUVA: Madame Kivi

Minne katosivat työläiskirjailijat, kysyttiin Ylen mainiossa jutussa. Se onkin hyvä kysymys.

Vastaus 1: Eivät minnekään. Jutussa mainittiinkin jo Ossi Nyman. Mutta miksei vaikkapa Hanna Haurua tituleerata työläiskirjailijaksi? Sillä jos jossain luokka ja periferia niin sanotusti tulevat iholle, niin Utopia eli erään kylän tarina -romaanissa.

Vastaus 2: Sinne minne muutkin työläiset. Hukkuivat töihin tai työttömyyteen siellä, missä rimpuillaan rakenteellisista, ylisukupolvisista traumoista eroon yhteiskunnan läpsytellessä litsareita naamaan ja höhötellessä päälle.

Useimmilla potentiaalisilla niin sanotuilla työläiskirjailijoilla ole aikaa, voimia eikä riittävää itsetuntoakaan ”etsiä omaa ääntään” tai ”kehittyä taiteilijana”. Rahaakaan ei ole. Tässä kohti moni etuoikeutettu tuhahtaa, että miten niin rahaa. Heistä on kiusallista puhua rahasta, sillä se johtaa kiusalliseen puheeseen luokasta (ja siksi he yrittävät johtaa keskustelun edelleen moraaliin). Mikä nyt rahasta kiinni olisi?

Ei kaikki olekaan. Potentiaalinen työväenkirjailija pähkäilee myös, miten luoda verkostoja, jos jo oma kieli, puhetapa, tapa olla ja kantaa itsensä häiritsevät keskiluokkaiseen normistoon tottunutta. Keskiluokan arvostamien tapojen (eikä nyt puhuta niin sanotuista käytöstavoista) opettelu käy työstä ja vie aikaa. Ne on opeteltava, jos meinaa olla vakavastiotettava, eikä muunlainen ihminen saa ääntään kuuluviin. Parempi opetella jauhamaan paskaa niissä kissanristiäisissä ja liioittelemaan tekemisiään.

Ja jos kaikkien luonnonlakien vastaisesti joku niin sanottu kirjailija niin sanotusta työväenluokasta nämä esteet ylittääkin, on loppuvastuksena ja portinvartijana vielä keskiluokkainen kustantaja, jolla on keskiluokkainen maku ja jota sykähdyttävät keskiluokkaisten ihmiset ongelmat.

Ja se on inhimillistä, mutta miten vaihtoehtoiset todellisuudet tulevat koskaan ilmi, jos nähdyksi tuleminen edellyttää vallitsevien totuuksien edes jonkinasteista hyväksymistä ja jakamista?

Vastaus 3: Siis minne katosivat ketkä? Yleensä työläiskirjailijalla tarkoitetaan kirjailijaa, joka kirjoittaa työväenluokasta, joskus myös kirjailijaa, jota työväenluokka lukee. Meille se tarkoittaa ensisijaisesti kirjailijaa, joka tulee työväenluokasta. Näin ollen hyvin moni kirjailija itse asiassa on työläiskirjailija, vaikkei alleviivatusti.

Useimmille työläiskirjailija on jokin fetisistinen ihannekuva kultivoituneesta, valkoisesta, karskin syvällisestä heteromiehestä, joka on kirvesmies tai tehdastyöläinen. Eikä siinä mitään, onhan Suomessa todella ollut erinomaisia tähän stereotypiaan sopineita kirjailijoita ja hahmoja (terv. nimim. Rakastamme Lauri Viitaa).

Mutta mitä tekijyyksiä ja millaisia maailmoja on tämän kuvan ulkopuolella, silti ”työläiskirjallisuuden” sisäpuolella? Keskiluokkaisen naisen ääni kuuluu kirjallisuudessa ihan hyvin, aika ajoin kuuluu työväenluokkaisen miehenkin. Mutta millainen on ei-miehinen prolen tai prekaarin ääni? Lähihoitajaromaani anyone?

Työväenluokasta puhuminen on raskasta myös ja etenkin siihen kuuluville, sillä vaikka luokasta on pakko puhua, siihen liittyy väistämättä myös traumoja ja niin raskaita ulkoa asetettuja arvolatauksia, että niiden alle musertuu. Työväestä sanana ja identiteettinä käydään kovaa kamppailua: johan sen kertoo, että ”meillä” on oikeistolainen ”työväen presidentti”. Kuka siis edes haluaa sanoa olevansa työväenkirjailija? Jo termi kuulostaa pölyiseltä ja kantaa mukanaan pelottavaa edustuksellisuuden elementtiä. Meille määritelmäksi tässä riittää: ne loput, jotka eivät ole keskiluokkaa. Keskiluokka on se, joka on turvassa ja siksi vielä uskoo yhteiskuntaan ja jakaa sen ihanteet. Työväenluokka ei ole turvassa eikä usko, miksi uskoisi.

Työväenluokkaa on jokainen, joka ei oikein kuulu keskiluokkaan, vaikka jokin yksittäinen rasti ruutuun osuisikin. Työväenluokka ei ole mikään yksittäinen maku, elämäntapa eikä ideologia. Aikojen alusta asti on osa työväenluokasta halunnut erottaa itsensä ”ryysyköyhälistöstä” ja korostaa kunnollisuuttaan, koska ei ole muutakaan millä mällätä. Mutta ei moraalilla ole luokan kanssa muuta tekemistä kuin se, että jos on tarpeeksi rahaa, on varaa olla moraalinen, mutta jos on liikaa rahaa, on mahdotonta olla moraalinen.

”Ja faija opetti jo muksusta: moraali on rikkaiden luksusta.”

(Heikki Kuula: Sun nimi on Kuula, Blacksuami)

Luokka määrittyy etenkin epävarmuuden kautta: jos jakkaran yksikin jalka hajoaa alta (menee vaikka työpaikka tai terveys, kenellä nyt sellaiset vielä on), se syöksee koko hauraansitkeän rakennelman tuhoon. Se on taustojen, nykytilanteen ja tulevaisuushorisontin summa. Sillä ei ole yhtä ainoaa oikeaa puhdaspiirteistä edustajaa. Työväenluokka on kaikkea muuta kuin yhtenäinen.

Keskiluokka haluaa nähdä työväenluokan huonon maun ja rikollisuuden kautta, nykyisin myös rasismin. Työväenluokka onkin rasistista, mutta niin on keski- ja yläluokkakin. Rasismia on kaikkialla, toiset vain piilottavat sen paremmin.  Samoin luokan palauttaminen vain päihde-, väkivalta- tai mielenterveysongelmiin on yksiselitteisen halpaa, vaikka nämä ongelmat ovatkin työväenluokalle kohtalokkaampia kuin muille. Ne tarkoittavat hyvin eri asioita työväenluokalle kuin muille. Ne leimaavat työväenluokkaa hyvin eri tavoin kuin muita ja tällä on aivan konkreettisia seurauksia.

Duunariudella fiilistelevä keskiluokka (skumppavasemmisto) ja muutamat oman elämänsä maolaiset puolestaan haluavat nähdä työväenluokan yhtenä jähmeänä monoliittina, mutta jonkinlaisen aitouden ja moraalisen puhtauden kautta – toki niin, että he määrittelevät nämä termit itse. He haluavat nähdä ihanteen, muovailevat figuurin, jota tarvitsevat johonkin, mutta jolta samalla riistävät äänen. Heille sopii kunnollinen työläinen niin kauan kuin tämä on heidän kanssaan samaa mieltä.

Sitten ovat vielä ne jantelaiset, jotka haluavat lyödä jokaisen vähänkin kohoavan pään takaisin maan tomuun. He lyövät paradoksilla: Jos olet päätynyt kirjoittamaan julkisesti, olet jo saavuttanut tiettyjä etuja, olet muuttunut, et ole enää uskottava edustaja. Ja totta se onkin, vaikka Suomessa kirjoittamalla pikemminkin köyhtyy kuin rikastuu. Mutta senkö vuoksi pitäisi jättää kirjoittamatta? Todeta vain, että olisin kyllä uskottava kirjoittaja, jos siis kirjoittaisin.

Tämän nakertavan ristiriidan ja luokkakodittomuuden tunnistavat tutkitustikin myös monet akateemisen koulutuksen hankkineet, joilla on työväenluokkainen tai agraari tausta. Agraari siksi, että luokka ja (ainakin itäinen ja pohjoinen) maaseutu kietoutuvat suomalaisessa verrattain myöhään kaupungistuneessa yhteiskunnassa monin tavoin toisiinsa. Periferia ja lähiö ovat usein henkisesti lähempänä toisiaan kuin lähiö ja keskusta.

Paradoksilla lyömistä harrastavat kaikkien yhteiskuntaluokkien ne ihmiset, joiden stereotypioita kivuliaasti murskataan. Kirjoittaja, joka yrittää nousta jostain sellaisesta kuin työväenluokka, saa varmasti tuta taustansa spleinausta ihmisiltä, jotka eivät tiedä siitä mitään. Ilmiö on suorastaan väkivaltainen. Vastaavaa kokevat luultavasti myös rodullistetut sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, kun etuoikeutetut ihmiset heidän oman viiteryhmänsä ulkopuolelta tulevat kertomaan, mikä henkilön sukupuoli on tai miten rodullistaminen ei ole voinut vaikuttaa mitenkään tämän elämään. Sukulaisilmiöstä on kysymys myös, kun jonkun Imagen sedän on vaikea antaa Koko Hubaralle tämän menestystä anteeksi.

Sitten on vielä muuan rakenteellinen seikka, jonka merkitystä ei voi väheksyä: keskiluokka, jonka näpeissä kirjallisuuskin pitkälti on, rakastaa ”tulin helvetistä ja selvisin” -tarinoita. Se rakastaa tarinoita, joissa joku prole kertoo vaikkapa hirveästä kodistaan ja kauheista vanhemmistaan, mutta tulee lopulta keskiluokan pelastamaksi, hyväksytyksi osaksi sitä. Se rakastaa uhreja, jotka voi pelastaa luokkataustaltaan, kokemuksiltaan, perheeltään, elämältään. Onnistunut luokkanousu (jo sen määritteleminen onnistumiseksi) ei mitenkään vaaranna keskiluokan maailmankuvaa, päinvastoin. Se edellyttää myös, että ihminen suostuu uhrin rooliin ja ikään kuin kääntää selkänsä  juurilleen, siirtää lojaliteettinsa keskiluokkaan. Tässä tarinassa keskiluokalla on tärkeä rooli: he ymmärtävät uhria ja auttavat tätä, koska he ovat niin avarakatseisia, inhimillisiä ja suvaitsevaisia, siis niin hyviä ihmisiä.

”Sää et muuta näe kuin sen minkä silmilläsi ja se on liian vähän. Sää et sitä huomaa että keskiluokka on tehnyt hyvyydestä hyveen. Niiden normeihin kuuluu hyvyys niin että se on jo pahe. Ne on saatanan vaarallisia kun ne on niin hyviä.” (Arto Salminen: Varasto)

On tärkeää, että tarinoita ei tarvitse kaunistella. Jos tiedät, että tarina pitäisi kertoa ihmiselle, jonka maailmankuva perustuu sille, että hän on niin hyvä (moraalinen, ahkera, tervehenkinen jne.) ihminen, että kaikki muut (jotka eivät siis ole valinneet olla yhtä hyviä) ovat hänelle oikeastaan velkaa tästä hyvyydestään, niin helposti jää kertomatta.

Tai sitten vain kerrot sellaisen version, että säilytät hahmojesi ihmisarvon myös keskiluokkaisilla mittareilla mitattuna. Tarinoita kaunistellaan, koska työväenluokan tarinat helposti luetaan ilmaisuina siihen kuuluvien pahuudesta, huonoudesta ja täydellisestä epäonnistumisesta ihmisinä. Sitten nämä ominaisuudet vielä palautetaan luokkaan.

Keskiluokan kertomukset ovat (sen itsensä mielestä) tietenkin yleisinhimillisiä ja kertovat ikuisista aiheista. Työläiskirja, joka ei hiero luokan kurjuutta naamaan, on keskiluokalle ihan vain kirja. Tämä voi olla yksi syy sille, miksi keskiluokka ei edes tunnista työväenkirjallisuutta, vaikka se paukuttaisi sitä romaanilla päähän.

Keskiluokan kuvaukset elämästään luetaan kuvauksina ihmisestä ja ihmisyydestä yleisesti, ei koskaan luokkakuvauksina. Prolekirjailijan kertomus taas luetaan helpommin kuvauksena luokkaeroista, koska se eroaa keskiluokasta. Puhutaan inhorealismista, vaikka se olisi ihan vain realismia. Puhutaan yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta, ikään kuin keskiluokkainen kirjallisuus olisi yhteiskunnallisesti jotenkin neutraalia kirjallisuutta.

X X X

Me emme halua tulla pelastetuiksi valheelliseen helpotukseen. Me emme halua pelastaa ketään. Me emme ymmärrä ketään ylhäältä päin, emmekä ketään muutenkaan.

Me emme ole ”työväenluokka”, mutta kokemuksemme ja totuutemme siitä ovat aivan yhtä tosia kuin kaikkien muidenkin siitä edes toisella jalallaan ponnistavien tai siihen kompastuneiden.

Me emme edusta ketään. Varsinkaan me emme ole mikään kansakunnan omatunto. Kansakunta kehittäköön itse omantuntonsa, älköön ulkoistako tätä valko-kirjo-ekopesutehtävää meille eikä muillekaan.

Huuhtelemme iholtamme limaiset leimausyritykset ja katkeranlöyhkät vaientamisyritykset. Kengimme säpäleiksi ne laatikot, joihin meitä yritetään kaikessa hiljaisuudessa sulloa.

Mutta koskaan enää me emme alistu selittelemään, alennu puolustelemaan elämäämme tarinoitamme hahmojamme, emme suostu maskoteiksi, emme kuuntele paskapuhetta.

Kuuntelemme Maximum Rocknroll Radiota.

Yksi kommentti artikkeliin ”TIEDOTE: Sinne katosivat työläiskirjailijat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s